Tänään minä tajusin löytäneeni ne sanat, joita olen kauan hakenut. Itse asiassa olen ne sanonut jo kuoltuasi psykologille.

Kyllin pienenä en osannut ajatella, ettei meidän perhe ole normaali. (Mikä on sinänsä harhaanjohtavasti sanottu, koska mikä perhe on normaalija kuka ne kriteerit määrittelee.)

Kasvettuani käsitin, ettei meidän perhe ole normaali, mutten tiennyt miten. Jos joltakulta uskalsin kysyä, en saanut vastausta.

Kun luokkakaveri kertoi vanhempiensa eroavan, kaikki ymmärsivät ja lohduttelivat. Kun toinen luokkakaveri uskalsi tunnustaa vanhempansa liiallisen alkoholin käytön, kaikki tiesivät mistä on kyse. Mitä minä olisin sanonut sinusta ja kuka sen olisi ymmärtänyt, kun en ymmärtänyt itsekään?

Kuoltuasi kuulin diagnoosistasi, terapioistasi ja lääkityksistä.

Tänään opin, ettei minulla ole mitään hävettävää vaikka sanonkin, että minun veljeni sairasti keskivaikeaa masennusta ja kärsi luultavasti jonkun asteisista vainoharhoista. Luultavasti, koska niitä sinulla ei diagnosoitu ikinä. Minun järkeni mukaan on jonkun asteinen vainoharha kieltäytyä syömästä ruokaa, jota muu perhe syö, koska se on maustettu syanidilla ja muu perhe on nauttinut vasta-ainetta.

Vaikka ethän sinä niin kauhean väärässäkään ollut, joka päivähän se oli toiveena, että viimein toteuttaisit uhkauksesi ja tappaisit itsesi. Tai muun perheen. Kunhan jollain tavalla loppuisi sinun kanssasi eläminen.