Sinä opetit minut häpeämään. Ihan yleisellä tasolla, kaikkea. Omaa itseäni, kehoani, ääntäni, sanojani, tekojani, jopa ajatuksiani.

Häpeän sinua. Sitä, kun et osannut ajatella, mitä suustasi päästät.

Häissäni kertoessasi minulle, että meikkini ovat päin persettä. Mitään muuta et minulle sanonutkaan sinä päivänä.

Lämmitettyäni itselleni ja luokkakaverilleni, sen kerran kun uskalsin jonkun meille kutsua, mikrohampurilaiset, sinä jupisit, että kaikki maailman kakarat täälläkin tarvitsee ruokkia.

Jos joku minulle soitti, sinä vain urahdit puhelimeen. Vastasit urahtamalla, ilmoitit pyytäväsi jonkun puhelimeen urahtamalla. Onneksi vastasit puhelimeen harvoin, kukapa sinulle olisi soittanut.

Itseäni häpesin silloin, kun naljailit, kiusasit parivuotiaalle lapselleni ja kuvittelit sen olevan vitsikästä. Se oli vitsikästä vaimostasikin. Häpeän sitä, etten lastani puolustanut ääneen.

Onneksi sinä et enää ikinä voi minun lapsiani nolata ja pakottaa häpeämään itseään ja sukulaisuuttaan sinuun.

Ehkä minä kirjoitan voidakseni elää häpeämättä, jotta voisin myöntää edes itselleni, ettei ole minun syyni, että sinä olit kusipää. Minä en sinua olisi voinut siitä parantaa, eikä se ole minun häpeäni.

Sinä olisit voinut itsesi parantaa myöntämällä sairautesi ja menemällä hoitoon. On sinun häpeäsi, että teit sen vasta kymmenen vuoden sairastamisen jälkeen.