Peter Kingdom mainitsi oivallisesti menetyksen olevan nälkäinen. Luulet jo antaneesi sille kaiken ja se iskee salaa kyntensä jo verille revittyyn selkänahkaan.

Sinä lakkasit olemasta jo kauan sitten. Kuvat on laitettu kehyksiin ja sinut on niissä nostettu hyllyn päälle hymyilemään pölyn alta. Hällä väliä, että hymyilevän kuvan löytäminen oli niin vaikeaa, ethän sinä hymyillyt kuin kerran vuodessa ja vittuillessasi.

Miksi sinun silti pitää edelleen minua vaivata? Eikö elämä voisi jatkua ihan kokonaan ilman sinua, ilman edes muistoa sinusta?

Haluaako joku ihminen muistaa vapaaehtoisesti jatkuvan nöyryytyksen vuosien takaa joka päivä, vaikka nöyryytys ja nöyryyttäjä ovat jo aikaa sitten painuneet multaansa?

Onko ihmisen kiellettävä onnensa, koska onnen tavoittelu ajaa elämässä eteenpäin, ja jos onnen on jo saavuttanut, ei elämällä ole tarkoitusta enää? Jos matka ihan oikeasti on tärkeämpää kuin perille pääseminen?

Lällällää, kusipää, minun elämäni on kokolailla täydellistä nyt ja sinun elämäsi on ohi.