Olen viime aikoina ajatellut erästä täysin sinuun liittymätöntä satuttajaa elämäni varrelta. Yli kymmenen vuodenkin takaa tästä päivästä katsoen täysin mitätön petos tuntuu edelleen katkeralle.

Kun sanon mitätön, tarkoitan todella mitätöntä. Itse asiassa en edes tiedä, oliko se petos. Petetty luottamus.

Suhteuttaen, miten sinä veit minulta täysin uskon itseeni ja elämääni, ei luulisi kiinnostavan ihmetellä, tulinko petetyksi kaksitoista vuotta sitten.

Siinähän se ongelma nimenomaan piileekin. En tiedä, mitä itse asiassa tapahtui, ihan oikeasti. Olisi helpompaa hyväksyä varmuus petetyksi tulemisesta, antaa se anteeksi ja jatkaa matkaansa.

Ehkä sinustakin olisi helpompi päästä yli, jos olisit kuollut kolme vuotta aiemmin, ilman lapsia ja vaimoa, kusipäänä. Nyt ei tarvitsisi miettiä, olisiko sinusta sittenkin joskus vielä tullut normaali ihminen, jonka ainoa ilo ei olisi vahingonilo.

Lopulta minulle kuitenkin jää käteen vain petos, et voinut olla edes kunnolla kusipää.