Vaimosi postitti vanhemmillemme papereitasi, ottamiasi valokuvia, koulutodistuksiasi. Saatekirjeessään hän kiitti kaikesta saamastaan tuesta ja avusta, mutta hän ei halua muistaa menneitä eikä olla enää missään tekemissä vanhempiemme kanssa.

Minuunhan on välit katkenneet siinä vaiheessa, kun vaimosi vaihtoi nimensä taas tyttönimeensä, oikeastaan neljä vuotta sitten. Kun poikani syntyi.

Vaimosi ilmoitti myös, ettei hautakiveen tehdä enää mitään muutoksia. Merkitseekö se, ettei häntä tullakaan hautaamaan siihen, jos hänen kuolinaikaansakaan ei siihen kaiverreta? Vanhempiemme nimiä siihen ei ainakaan tule.

En tiedä minkä verran se kaihertaa, etenkin isäämme. Minä olen suorastaan kiitollinen tästä käänteestä, ottaen huomioon, miten kohtelit etenkin äitiä, en halua vanhempieni nimiä sinun viereesi.

Hautapaikan hoito siirtyy myös seurakunnalle, äitini saa toki kukkia sinne istutella jatkossakin.

Vaimosi kirjettä äitini odottikin jo vuosia.

Vaikka niin toivoin, että tämä käänne saisi aikaan rauhan, edes väliaikaisen. Se toikin ihmetyksen, mistä tämä katkeruus on kotoisin. Tämä mitä tunnen sinua kohtaan ajasta ennen kuolemaasi, vaimoasi kohtaan kuolemasi jälkeen ja mitä ilmeisesti vaimosi tuntee meitä kohtaan ajasta, jolloin hän ei vielä ollut meidän elämäämme ja josta hän todennäköisesti tietää ja uskoo todeksi vain sen, mitä sinä olet kertonut. Ja katkeruus kuolemastasi.

Ainakin voin nyt lopullisesti unohtaa vaimosi.