Silloin ehkä oli pilvistä. En muista.

Puhelimesta oli loppunut virta illalla. Olin jättänyt sen latautumaan yöksi, en käynnistänyt.

Nukuin tuhdisti, molemmat lapset vieressäni miehen lähdettyä. Uusi vauva mahassa väsytti niin, etten ollut havahtunut lainkaan miehen lähtöön.

Heräsin kun mies tuli takaisin, ihan liian varhain. Soita äidillesi, jotain hirveää on tapahtunut. Käynnistin kännykkää, näppäilin miehen numeron. Mitä mitä kerro. Soitat minun puhelimeeni, enhän soita. Soitatpa, kuuntele vaikka. Veljesi on ajanut kolarin ja kuollut.

Näppäilen äitini numeroa, tekisi mieli nauraa. Nyt se kuoli, nyt se on loppu. Enää ei tarvitse pelätä hirvikivääriä.

Äitini vastaa, missä olet ollut, mikset vastaa. Veli on kuollut ja lapset. Lapsille saan puserrettua kyyneleen tai jopa kaksi. Juu me tullaan, ajetaan sinne.

Mies lähtee vielä käymään selittämässä, pyydän tuomaan keltaista lehdistö edustavan julkaisun, siellä on kuulemma juttu, surffaan netissä lehtien sivuille. 

Lapsille vaatteita, kauanko mummolassa ollaan, keskiviikkona on kerho. Ei tarvitse paljon vaatteita.

Mies tuo lehden, keltainen auto on rutussa.

Rampissa haluaisin ajaa ehkä violetin auton perään, koska se on samanlainen kuin veljeni keulaan ajanut auto. Mies on kuskina.

Harmaako oli taivas? En muista. Matkalla puhelin soi suuntaan ja toiseen, serkku soittaa, eihän se ole veljeni auto lehdessä. On se.

Otin liian vähän vaatteita lapsille, illalla kävelen miehen kanssa cityprismaan ostamaan jotain päälle pantavaa. Kaveri kävelee vastaan parkkipaikalla, kuinka te täällä olette viikolla. Lööpissä oli veljeni. Kauhistus. Tekisi mieli huutaa ihmisille, ne kuoli ihan oikeasti. Ne ei olleet vain paperia lööpissä ja ekalla aukeamalla, he ovat kuolleita vielä kun te heitätte sen lehtenne roskiin.

Helpottaa, kun maailma pyörii ja kauppa käy, vaikken minä sitä jaksaisikaan.

Veljeni on kuollut ja minulle aukesi peloton elämä.

Parempi veli ja hänen lapsensa kuin minä ja minun lapseni.