Milloin kaikki sinun minuun viiltämäsi haavat edes arpeutuisivat minusta?

Minä en saisi olla kotona. Kotona ei voi olla omaa elämää. Oma elämä on jotain hienompaa ja parempaa kuin arki ja koti, se on avain onneen.

Mutta miten selitetään ihmiselle, jolla on aina ollut koti, millaista on kasvaa ilman kotia?

Oli toki ovi, ja katto, seinät ja ikkunatkin. Sänky, vaatteet ja ruokaa. Ja pelko. Pelko siitä, että tänään päästäsi napsahti poikki sen viimeisenkin väpättävän hehkulampun lanka, että tänään latasi aseesi ja lopetit kaiken.

Pelko siitä, ettei niin olekaan, eikä huomennakaan, ei ensi viikolla, ei edes ensi viikolla. Pelko, ettei tämä lopu ikinä.

PMMP:n Joku Raja on loistavaa angstin purkua tähän, kuten monet muutkin heidän biisinsä. Saa laulaa mukana, antaa vihan tulla lauluun, eikä kukaan ihmettele, minähän vain eläydyn.

Minulla on vihdoin koti ja oma elämä. Miten sen merkitys kerrotaan kertomatta sinusta. Tässäkin kodissani olet sinä, vielä vähän. Pelkona siitä, että lapseni on perinyt sinun tapasi. Valokuvana hyllyn päällä, sovinnaisuus ennen kaikkea. Pitäähän minun näyttää maailmalle muistavani aina rakkaan veli-vainaani.

Toisaalta on hyvä, että olet hyllylläni. Sieltäpähän katselet minun onneani, sitä onnea, mitä et voi enää viedä kuin hetkittäin kaltaistesi kusipäiden sattuessa vierailulle.

Heidän perässä saa aina oven kiinni.

Vaikka sinut saisinkin oven taakse, olisit silti kynnyksellä odottamassa, että avaisin oven taas.